Saima Harmajan päiväkirjat ovat säilyttäneet asemansa elämänkertakirjallisuuden ikonina, johon samaistuvat niin nuoret kuin varttuneet. 2500 päiväkirjasivua tarjoavat myös ainutlaatuista ajankuvaa 1920- ja 30-luvuilta.
6.12.1930
Yö puhuu, kaukaisesti kohiseva tyyni yö. Yö tietää, mikä minä olen: lapsi, joka aikoo runoilijaksi. Yö tietää, tuleeko minusta runoilija. Se tietää. Ja minä en tiedä.
Minä olen väsynyt. Minun päätäni särkee. Kruunu, jota kaipaan, on ehkä minulle liian raskas. Tulenko vaeltamaan kummallisen elämän läpi murtuneena sen painon alle? Tai entä jos kruununi murtuu.
8.8.1931
Illalla menimme lääkärille, joka valaisi rintaani röntgenillä ja pudisteli päätään. Maailmani alkoi horjua. – – – Silloin soi puhelin. Äiti tuli takaisin vastaamasta ja sanoi värähtävin kasvoin: ”Se oli Tyyni [Tuulio]. Hän pyysi minua sanomaan sinulle, ettei sinun kannata surra sitä, tuleeko sinusta runoilija, koska sinä olet jo runoilija”.
26.4.1932 (Kauniaisten parantolassa)
Mitä olen minä muuta kuin siemen raskaan mullan alla. Kauhea lumivuori on levännyt päälläni, pimeydessä olen tuhat kertaa luullut menehtyväni. Mutta kuka tietää, ehkä se on suojellut minua vieläkin pahemmasta. Ehkä auringon rakkaus ylettyy nyt minuunkin asti, ehkä sydämeni voimat heräävät täyteen päivään. Kuka tietää, ehkä olen nyt taas vähäksi aikaa kärsinyt tarpeeksi.
8.5.1932
Tämä kulunut vuosi on ehkä vaikein, mitä olen elänyt. Sen kestäessä olen lopullisesti kehittynyt runoilijaksi. Tietysti olen vasta alussa; näen aika vähän enkä osaa tulkita sitäkään, mitä kykenen näkemään. Mutta jotain 
on muuttunut ja avartunut: asiat, jotka ennen olivat sileitä, ovat alkaneet aueta näyttäen huimaavia perspektiivejä. En voi vielä arvata, kuinka syvälle voin päästä.
31.5. 1932
Ruusut tuoksuvat, aurinko paistaa heleiden lehvien läpi, taivas on sininen ja täynnä kesää. Kohta kai saan jälleen omakohtaisen osani maailman surusta. Ehkä on paras ajatella, että tämä ilo on annettu minulle sitä varten. Oi tätä vihreyttä! Se on lepoa silmille, se on kuin ihana kylpy.
15.8.1932
Mikä mahtava riemu, kun on kamppaillut runosta ja voittanut sen! Mikä hurmio, kun voi pidellä sitä kädessään, irrottaa sen itsestään, lähettää sen avaruuteen, uuden sykkivän maailman, jota ei äsken ollut ja joka nyt on.
12.10.1932
Ovi sulkeutui, valtavat laineet veivät minut jälleen. Istuin sängyssä ja kirjoitin, kunnes runo lopulta sai suuret ääriviivansa, kunnes se sai hahmon ja irtautui. Mutta pitkän aikaa sen jälkeen virtasi minusta voimaa pimeyteen; makasin poski tyynyllä ja nautin rajattomasti.
5.1. 1933
Olen päättänyt tuhlata ”Aamun koitteessa” -runostani saamani rahat kokonaan kukkiin. On outoa saada tunteistaan ja ajatuksistaan seteleitä, mutta ei ole 
yhtään outoa vaihtaa runoaan kukkiin, herkkiin terälehtiin, joiden läpi valo hohtaa unhottumattomaan tuoksuun. Asemani on hyvin onnellinen, niin kauan kuin voin tehdä niin.
22.4.1935
Pelkään rakkautta, kun se on näin julmaa. Pelkään kipua, josta siis ole päässytkään irti, pelkään nöyryytystä ja kalvavaa odotusta. – – – Sanoin hänelle, että kaikki hänen puheensa ovat epäselviä, mutta minun rakkauteni on varmaa, se ei voi muuttua. Kuitenkaan ei rakkauteni näytä minulle tietä tässä pimeydessä eikä se ota pois tuskaa, jota tunnen.
22.12.1935
Jouluksi kotiin, rakkaisiin huoneisiin rakkaiden ihmisten luo, lämpöön ja turvaan ja kynttilöiden loisteeseen. – – – Heidän lähelleen minä siis nyt pääsen, jos Jumala suo, ja sydämeni pohjasta minä tahdon olla hyvä. Surua tietysti tuotan kohtaloineni, mutta tahdon ponnistaa kaikki voimani, että olisin kevyt ja rakas taakka.